I don't know how to say goodbye to you

 I'm not good at things that I don't want to do

Should I pretend that I don't care

That you don't feel what I feel is there

I don't know how to say goodbye

A kiss might insist that we play

The game of lovers

A touch might give away too much

 Would my feeling be discovered

Would you be scared if I just stared

And let you look inside me

Or should I smile and walk away

 So my eyes won't betray me

Kesä menee töiden merkeissä, paljon muuta en ole suunnitellutkaan vielä virallisesti. Yhdet häät ja rippijuhlat ainaskin ois tulossa, ehkäpä myös yksi Pietarin matka jossain vaiheessa kesää, jahka saa nyt kesän alkuun tässä ensin. (Minna, sitä odotellessa..) Mutta kesä tulee kumminkin, pääsee ajelemaan autolla, jonka äiti nimesi Bellaksi, kaikki valkoinen, on se sitten koira tai auto, nimetään aina Bellaksi. Äiti ja äidin mielleyhtymät, otin sen kyllä ilolla vastaan, tuon nimen :)

Tänään pitäs vielä kirjoitella analyysia, käydä siivoamassa ja pakkailla juhlakamppeita valmiiksi, viikonloppuna pippaloita tiedossa.

(tsekkailkaas myspacesta Umbrellas-bändin sivut, by the way, tunnelmamusaa tarjolla.)

Miten paljon mahtuu pieneen sydämeen? Ilmeisesti aika paljon, jos tätä päivää kattelen ja mietin. Huvittavaa.

En siis ollut missään drag-showssa varta vasten tiirailemassa, vaan sattuipa niin että olin töissä. Eli siivoamassa kaupunkimme kulttuurillisen toiminnan niin siellä sitten takahuoneessa ihmiset valmistautuivat tulevaan iltaan ja ohjelmaansa. Armas kollegani kuiski että: tule katsomaan, että onpa pojalla hyvät sääret. Pojalla, nii-in. Kauniisti se lauloi, paitsi sitten kun tuli biisi: Fever. Eeeeeeeiiiiii. Tulipahan vessat putsattua ennätysajassa: pakooooon.

Mutta muuten oli vallan onnistunut ja mukavakin päivä tänään. Edessä on mukavan koulukeskeinen kevät, tenttejä on ja työharjoittelua. Onneksi on siinä välissä (luku)loma, jolloin on kaverini häät ja Historymaker-tapahtuma Jyväskylässä, jep jep. Kaverin häistä puheenollen: huomenna alkaa kahden viikon tehoherkkulakkopaastokidutus, että voi sitten suht hyvällä mielellä astella häävieraiden eteen laulamaan. Että edes näyttäisi siedettävältä, niin kukaan ei huomaisikaan kuinka laulu menee, harjoitteluun ei ole ollut hirveästi aikaa meillä, heh. Mutta toisaalta, ei se ole minun juhlani ja kunhan itse pääpari on onnellinen, niin taidan olla minäkin.

Herkkulakkoahan se ei kyllä estä ;)

Kouluhommat suht mallillaan. Harjottelupaikka pitäs soitella. Autokoulun kakkosvaihe tehä ennen ku menee kortti vanhaks. Sit ois muitakin juttuja järjesteltävänä, mutta mitäpä tuosta, jotenkin on ihan hyvä pohjavire tähän kaikkeen tulevaan kumminkin. Vaikka onkin vähän pohtivalla mielellä... Mutta sikspä on hyvä että tulee perhettä kylään, tulee muuta miettimistä kuin joku...joku. Tai jokin. En tiedä.

Pointtihan on se että elämä täällä alkaa tuntua omalta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Ei, minulla ei ole suuria tunteita asuinkaupunkiani kohtaan kylläkään. Eikä mitään sellaista että kun täällä nyt on  niiiiiin ihanaa ja kaunista ja... Vaan että pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään että elää omaa elämäänsä, rakentaa sitä, on tyytyväinen siihen tai sitten ei. Totta kai samalla perheen merkitys on muuttunut. Ovat tulleet tärkeämmäksi kuin muina aikaisempina vuosina. Ja rohkenen väittää että sekin liittyy tähän itsenäistymiseen... hrrrr, mikä sana. Tuota käytetään kapinoivista 14-vuotiaista. Mutta silti.

Tällä viikolla näin ensimmäisen kerran untakin joka sijoittui tähän elinympäristööni. Ja eikös se ole kotiutumisen merkki? Ainakin jonkun lehtijutun tms. mukaan on :)

Joo, että Kirkaa täällä sitten fiilistellään Ari Koivusen laulamana.  Muistan pienenä lainanneeni Kirkan kasetin kirjastosta, koska Hetki lyö oli mielestäni niin uskomattoman tyylikäs, uhmaava ja jotenkin tosi rankka biisi. Kohtalokas. Sitten rakensin olohuoneeseen tuoleista junan, laitoin mankan soimaan Kirkaa ja matkustin ties minne Ihan vaan sen biisin takia. Hauskaa huomata että se vieläkin aiheuttaa moiset vibat, hrrr....

Kas siinä absurdi yhdistelmä molempien versioista:

http://www.youtube.com/watch?v=ldeTbSY9ovo&NR=1

"Kauas lähteä mä saan, tunti kuluu viimeinen. Tahdon ennen kuin on myöhäistä mä kuulla sen, kun taas saavun, luotas löydän kaiken entisen."

Ps. Dramaattinen, se se sana oli jota hain. "Kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan."

Tiedän että ihmiset ovat erilaisia ja että eri ihmiset ajattelevat, tuntevat, tulkitsevat, näkevät ja kokevat asiat niin monella eri tavalla. Minä kuulun ikuisiin vainoharhaisiin analyyttisiin ajattelijoihin. Varsinkin jos tilanne koskee miespuolista henkilöä. Silloin vainoharhaisuuteni oikein puhkeaa kukkaan. Oi onnea, oi iloa.

Sanotaanpa vaikka näin että on joku mielenkiintoinen henkilö, joka on mielenkiintoinen hyvin mielenkiintoisesti. Vaikka ei edes ajattele mitään vakavaa, saatika tunne henkilöä, on se silti hyvin mielenkiintoista. Selvä? Sitten on joku joka tuntee tuon henkilön myös ja tietää henkilön mielenkiintoisuuden tason jonkun toisen elämässä, niin vainoharhojen sinfonia voi alkaa. Mitäs jos se sanoi jotain sille? Ei kai se vaan sanonut että olen kiinnostunut? Nauraakohan ne selkäni takana makeasti, kun yritän käyttäytyä niin kuin henkilö ei olisi ollenkaan kiinnostava (ja sehän näillä hermoilla ja taidoilla onnistuu hyvin.)?

Kaiken tämän ajattelun ja spekuloinnin ansiosta päädyn seuraavaan käyttäytymismalliin:

-vältän katsekontaktia ja jos sellaista tulee pakollisten keskustelujen aikana, yritän näyttää välinpitämättömältä, mikä sinänsä on varmasti omiaan kertomaan kiinnostuksestani (juttuhan piilee siinä etten ikinä kuuna kullan valkeana halua toisen ihmisen tietävän että ajattelen hänen olevan edes mielenkiintoinen.)

-puhun hermostuneesti ja agressiivisesti (en huuda kuitenkaan, agressio ei ole aina kovaäänisyyttä.)

-päädyn vaikuttamaan töykeältä, hermostuneelta, ylpeältä ja välinpitämättömältä

Vieläkö ihmettelet miksi en seurustele?

Ehkä sekin kertoo jotain että minulla on aikaa ajatella asiaa näin paljon ja analysoida se näin puhki. Tai no, ehkä tämä on vasta alkua. Siksi haluaisin kontrolloida itseäni niin että kun nämä ajatukset iskevät päähäni, pystyisin pyyhkimään ne pois, olemaan oma itseni, olemaan välittämättä siitä mitä joku ehkä saattoi sanoa (luultavammin ei kuitenkaan), jättämään ihmisille heidän oman vastuunsa omista ajatuksistaan ja tunteistaan ja mikä tärkeintä: uskaltamaan, vaikka joutuisinkin häpeämään.

Että ehkä sitten joskus.

Ihan vain heräsin tätä ajattelemaan kun mieleeni tuli eräs tuttavani, jota en ole tavannut pitkään aikaan, vaikka asumme samassa kaupungissa, kumpikin sattumalta juuri muuttaneina. Olemme jakaneet elämää aiemmin, mutta sitten vain tuli vuosien tauko, naimisiinmeno ja lapsi. Hänelle, ei minulle siis. Ja muutosten mukana myös muita vaikeuksia. Ja jotenkin, kyllä vain, ajattelin että en jaksa ottaa yhteyttä. Tai ajattelin että en ole jaksanut ja aloin miettimään miksi. Että se vie voimiani ja aikaani ja ja ja... Ja aloin ajattelemaan kaikkea muutakin. Ja kuinka elänkään mukavuusalueellani mielessäni. Pyörin itseni ympärillä. Minä, jota mukavuusalue-teema on puhutellut jo useamman vuoden, olen JUMISSA omalla mukavuusalueellani ja huomaan jo kasvattavani juuria ja se johtuu rohkeuden puutteesta.

Mutta niin, mikä se mukavuusalue itse kullekin on, mistä tai kenestä se muodostuu, on se sitten ihmisistä tai materiasta, luulen että välillä on mukava hieman havahtua ja ainakin ravistella ne kasvattamansa juuret irti siitä maasta ennen kuin on niin jumissa ettei edes halua ikinä lähteä pois.

Sitten sainkin nämä kauniit korut yllätykseksi. Kameraa lainasin kaverille joka meni ulkomaille ja tullessaan takaisin palautti kameran ja samalla myös nämä. Toivat minulle hyvän mielen. Eikä vaan materialistisesti, vaan ihan ajatuksen tasollakin. Kiitos Tiina.

Sitten kirjastosta poistuessani törmäsinkin Jennaan, jonka kanssa olen muutamaan otteeseen jutellut seurakunnassa. Ja oli niin kiva jäädä suusta kiinni, oli mukava, joskin hitusen kylmä siinä pihalla, juttutuokio. Ja juuri sinä päivänä kun minä urputan ja valitan että kun on näin ja noin ja ei tunne ketään ja asuukin tuolla (eli täällä) korvessa ja vali vali vali. :)

Ehkä elämä ei olekaan niin kaameaa after all. Heh.