Päivän mittaan käyn mielessäni keskusteluja. Kuulostaa tosi normaalilta, jotkut kutsuvat sitä myös ajatteluksi ehkäpä :) Ja aina tulee mieleen miljoona juttua mitkä haluaisi kirjoittaa ylös johonkin, että voisi sitten myöhemmin niihin ajatuksiin palailla ja niitä mutustella.

No, kumminkin, tänään mietin sitä kuinka Suomi on herkkien maa. Ja miksikö? Ja siitä huolimatta että  täällä ollaan juroja, tehdään töitä kovasti, miehet ei itke ja naiset ei valita? Voi kyllä.

Me vaan ollaan sellainen kansa. Että kun sielu on koko ajan auki, niin sitten ei tiedä miten päin olisi. Ja sitten juodaan, hakataan, masennutaan ja sairastutaan, eristäydytään, vahingoitetaan itseä ja lähimmäisiä, suurimmassa osassa henkisesti enemmän kuin fyysisesti. Ja niinpä itsensäsuojelu siltä joltain jatkuu sukupolvelta toiselle. Kun ei osata olla toisen lähellä, ettei vaan joku ajattelisi että sitä tarvitsisi toisia ihmisiä. Ei uskalleta sanoa kun tuntuu pahalta tai itkettää tai ottaa päähän, koska valittaa ei saa ja silloin ollaan heikkoja. Todetaan että se on sellasta. Nähdään kaupassa tai kirjastossa ja sanotaan että no vähän väsyttää tai sellastahan se, no kyl sä tiiät, sellasta normaalia, mitäs tässä. Sano nyt siihen sitten että kylläpä tässä ja on ollu vähän vaikeata olla olemassa viime päivinä. Niin. Kyllä niin saa sanoa. Ja eihän sitä kukaan kielläkään, mutta silti niin ei saa tehdä. Eikä tämä nyt koske sitten vain alkkiksia ja vanhuksia tai muita tapauksiksi luokiteltuja ihmisiä, vaan sinua ja minua. Ottaa päähän.